Tve1 (Otso)

Mallin suunnittelun aloitin etsimällä taustatietoa, eli lähinnä mittapiirustuksia. Sellaiset löytyivätkin Mestarimallien Petri Salliselta. Piirustusten pohjalta suunnittelin osat syövytystyötä varten. Alustan osat, eli kansi-, sivu- ja päätylevyt piirsin erillisinä osina, ja materiaaliksi valikoitui 0,5 mm vahvuinen messinki. Konepeiton, hytin sekä pienosien materiaaliksi tuli 0,3 mm messinki. Muutama harmittava töppäys sattui suunnittelutyössä. Ajattelin turhan optimistisesti syövytyksen mahdollisuuksista. Veturin sivuilla on astintasot jotka ovat rakenteeltaan pitkittäisistä ja poikittaisista lattaraudoista valmistettuja. Piirtelin osat ja sijoitin ne 0,5 mm:n levylle. Syövytystyön tekijällä on kyllä selkeät ohjeet rakojen ja kannasten minimimitoista, ja niitähän olisi pitänyt noudattaa. Nyt kävi niin, että syövytystyön jälkeen kahdesta osaparista toinen oli käyttökelvoton, ja toinen niin hento, että jo osan irrottaminen messinkilevystä meinasi päätyä katastrofiin. Sain kuitenkin osat jotenkuten pysymään muodossaan ja jopa paikoilleen malliin. No, jos seuraava versio tulee, niin siinä pitää muuttaa rakennetta. Toinen töppäys sattui jousipakan alaosan levyssä. Kolme neljästä osasta oli kadonnut, syynä virhe piirrosta tehdessä. Taivutusura oli tullut kolmessa osassa molemmille puolille, ja silloinhan se syöpyy läpi aiheuttaen osan irtoamisen, koska siinä kohtaa ei ollut kiinnitysrankaa päälevyyn. Huolellisuutta, huolellisuutta.

Kasasin alustan juottamalla, ja 0,5 mm materiaalivahvuus osoittautuikin taidoilleni aika haastavaksi juotettavaksi. Mutta tulihan se lopulta valmiiksi. Etuosan kotelomainen rakenne on 0,3 mm vahvuista messinkiä, ja ennen kuin juotin sen lopullisesti paikoilleen täytin sen lyijyllä. Lyijy onkin tärkeässä roolissa näin pientä veturia rakennettaessa. Konepeiton ja hytin taivutin muotoonsa ja kaikki mahdolliset tilat täytin lyijylevyllä, ottaen huomioon moottorin, voimansiirron, dekooderin ja etuvalojen vaatiman tilan.

Alustalevyn alle, sivulevyjen väliin sijoittuu runkorakenne, johon kiinnittyvät pyöräkerrat. Tätä runkoa en toteuttanut syövyteosina, vaan suunnitelmissa oli osan teettäminen messinkipalikasta. Rakentelin osan prototyypin styreenilevyistä, ja ajattelin, että siitä saisin sitten lopulliset mitat varsinaista runkoa varten. Mutta tarkemmin asiaa pohdittuani rupesi askarruttamaan virroituksen toteuttaminen. Messinkirunkohan johtaisi sähköä, ja osasta pitäisi saada eristettyä oikea ja vasen puolisko omiksi lohkoikseen. En keksinyt mitään ratkaisua, joten jatkoin styreeniosan parissa. Pyöräkertojen väliin jäävä tyhjän tilan täytin lyijyllä, samoin pyöräkertojen edessä ja takana olevat kolot. Pyöräkerrat olin ottanut Tilligin T334-veturista. Toisessa oli valmiiksi hammaspyörä akselilla. Moottoriksi tilasin Modellbahn Unionilta Mikromotorin valmistaman 12 V moottorin (8 x 16 mm), sekä siihen sopivan vauhtipyörän ja matoruuvin. Sovitin moottorin styreenirungon päälle, ja miljoonalaatikosta löytyi vielä sopiva hammaspyörä akselissa olevan ja matoruuvin väliin. Näin oli voimansiirto valmis.

Virroituksen toteutin aluksi ohuilla messinkilangoilla. Ne kiinnitin styreenirunkoon kummallekin puolelle pyörien väliin, ja lankojen päät makasivat pyörän yläpinnalla. Kiinnityskohdasta vedin johdot hytin takaosaan sijoittuvaan dekooderin kiinnityspistokkeeseen. Virroitusratkaisu ei osoittautunut toimivaksi. Ensimmäisessä koeajossa kävi ilmi, että lyijypainojen lisäämisestä huolimatta veturi oli vielä niin kevyt, että vetävä pyöräkerta vain suti kiskoilla. Löysin varastoistani kumirenkaan jollaista käytetään veturin pyörässä kitkapintana. Sijoitin kumirenkaan vetävän pyöräkerran toiselle pyörälle, ja pitoa alkoikin löytymään. Mutta ilo ei ollut pitkäaikainen. Kohta meno tökkäsi, ja syy oli se, että kumirengas oli luistanut pyörän pinnalta pois. Ja taas piti raapia päätä. Purin rakennelman, ja otin pyöräkerran käsittelyyn. Viilasin pyörään uran jättäen ulkoreunaan kannaksen joka estäisi kumirenkaan liukumisen pois pyörän pinnalta. Tämä auttoikin, mutta ei kulku sittenkään ollut kovin jouhevaa. Messinkilangat eivät jousto-ominaisuuksiltaan ole kovin hyvät, ja kunnon kontaktin varmistamiseksi niiden pitää painaa aika voimakkaasti pyörän pintaa, joka taas aiheuttaa turhaa kitkaa. Pienoisjunatreffeiltä löysin onneksi apua, ja kiitos taas Mestarimallien, matkaan tarttui fosforipronssilankaa, joka on monta kertaa parempaa virroituksen rakentamiseen kuin messinkilanka.

Ja nyt erinäisten pura, muuta, kokoa kertojen jälkeen lopputulema on se, että vetävän pyöräkerran molemmissa pyörissä on kitkakumit. Ja koska silloin näistä pyöristä on lähes mahdotonta saada virtaa, on veturin perässä vaunu, jonka pyöriin on rakennettu virran keräys. Virta johdetaan mikroliittimen kautta veturiin. Voi veturia toki ajaa ilman vaunuakin, mutta koska virtaa tulee käytännössä vain etupyörien kautta, pysähtyy kulku vaihteissa, joissa on akseliväliä pidempi keskikappale, ”frog”.

Koeajoa anlogisella radalla. Yhdistelmä ylittää vaihteen, jossa muovinen ”frog”, ilman ongelmia.

Seuraava vaihe on etuvalojen asennus, ja sitten päästäänkin maalaushommiin.

Väriä pintaan

Tve1 on vihdoin saanut värin pintaan, ja voidaa julistaa valmiiksi. Maalaus tapahtui järjestyksessä ensin Tamiyan metal primer, sitten Tamiyan valkoinen pohjamaali spraypurkista, ja lopulliset pintavärit kynäruiskulla. Maaleina käytin Tamiyan LP-sarjan maaleja. Kyseiset maalit ovat kiiltäviä, joten lopuksi pintaan ruiskutettiin vielä satiinilakka. Katto on maalattu Tamiyan vaalean harmaalla pohjamaalilla, ja koska maali itsessään on jo himmeä, ei satiinilakkausta tarvittu.